sunnuntai 31. elokuuta 2014

Win-win

Meillä on tsiljoona puuta kaadettavana ruokavajan takaa: joka vuosi tippuvat lehdet ja puunjuurakot lahottavat seinää pilalle. Tänään aloitimme syksyn kaatourakan. Kaadamme 1-2 puuta kerralla ja syötämme lehdet niitä himoitseville lampaille. Nyt ruokalistalla oli haapa ja pihlaja. Nam.



Taustalla näkyy kuorittu venevajamme.


"Mitäs täällä on, jättäkää jotain mullekin. Kyllähän suurimman täytyy saada eniten."




"Mitä ihmettä nuo ahmivat… onko tuo muka hyvää??"


- "Älä tule lähemmäs. Nää on meidän ruokia." - "Eiei, tässä vaan katselen maisemia"


"Huh, se meni rantaan kalastamaan, saadaan syödä oikeat ruuat itse."










Tässä kuva eliminoitavasta puualueesta. Siinä riittää syötävää, jos kaikki saadaan kaadetuksi ennen lehtien tippumista!


Makoisaa viikkoa!


sunnuntai 24. elokuuta 2014

Valmista

Saada jokin asia valmiiksi, on varsin suhteellinen käsite. Noin vuosi sitten iloitsin, että saimme rantamökin meille asuttavaan kuntoon ja valmiiksi. Pikkuhiljaa syksyn mittaan huomasin, että höh, sehän onkin vasta viittä vaille valmis. Siitä alkoi Mikon pitkä piina, kun alkukeväästä kesään kärtin, että milloin hän saa tehtyä viimestelyn: "huomennako?", "no milloin sitten??", "eikö muka tänäänkään?!!!".

Kyseessä oli vain pari riviä kattolautaa ja venttiilit, mitä odotin valmistuvaksi, jotta pääsisin maalaamaan katon loppuun ja sen jälkeen lattian. Joskus remonttituska kai aiheuttaa sen, että jokin pieni asia muuttuu vuoren kokoiseksi eikä sitä saa tehtyä. Silloin energiaa löytyy helposti kyllä vaikka mihin muuhun kohteeseen ja niin meilläkin taisi käydä. (Huomatkaa, yritän ymmärtää.)

Mutta, heinäkuun aikana 14-neliöinen rantamökki on lopulta valmistunut viimeistä piirtoa myöten. Täysin valmis. Ei enää millään muotoa keskeneräinen. Case closed. Piste sille. Punkt, slut!


Mökki on ollut alunperin vanha pieni lato, joka on 70-luvun tienoilla kunnostettu muovisin materiaalein ja lastulevyin asuinkäyttöön.

Tältä mökissä näytti, kun hankimme paikan:



Siinä oli ulkokautta mentävä pieni vintti:


Avasimme katon, lämpöeristimme mökin ja lautavuorasimme sisätilat. Uuden ilmeen rantamökille sinetöi yksinkertainen, höyläämätön raakalauta ja luonnonmateriaalit. Johtoajatus oli, että mökkiä ei laiteta liian kliinisen oloiseksi. Lattialistoja yms. täällä ei esimerkiksi ole lainkaan ja päätykolmiot jätimme maalaamattomiksi.



Olen halunnut tuoda mökkiin pieniä yksityiskohtia kertomaan kalastajatilasta, kuten tuon yllä näkyvän vanhan kalanmyyntikyltin, kalastusverkot, laatikoita ja sen sellaista. Alla oleva kallo löytyi metsästä. Jokin näätäeläin ehkä.




Pyöreä köysillä reunustettu peili ylempänä kuvassa on oma DIY-juttuni vuoden takaa. Mikko puolestaan viritteli kattoon tällaisen omalaatuisen valaisinjärjestelmän: kahden kynttelikön korkeutta voi säädellä katossa plokien kautta kulkevien nyörien avulla. Seinässä on knaapi, johon narut kiinnitetään. Kun ei ole purjevenettä, näköjään jossain pitää päästä trimmaamaan naruja :).



Ajatella, ei tarvitse nukkua patjoilla lattialla vaan ihan oikealla sängyllä. Sänky on Mikon isänsä avustuksella tekemä. Sen liimapuupalkki-konstruktion hän bongasi jostain ruotsalaisesta sisustuslehdestä. Kuvista sängyn runko ei tosin näy. Sängyllä on käsin painettu puuvillapäiväpeite, joka löytyi alennusmyynnistä. Verhot ja tyynynpäälliset ovat harmaata pellavaa. Seinällä oleva Porkkalafjärd-Jussarö -merikartta on tämän mökin ainoa alkuperäinen asia, mikä sai jäädä. 



Pöytä ja tuolit ovat päätalon vintiltä. Ne ovat vilahtaneet blogissa aiemminkin, mutta sängyn valmistuttua järjestys meni uusiksi. Ainoa asia, mikä möksässä aavistuksen häiritsee, ovat 50-luvun ikkunat. Ne pitäisi joskus vaihtaa vanhoihin ruutuikkunoihin samaan tyyliin kuin saunassa.






Mökissä ei ole lainkaan turhaa tavaraa - paitsi ehkä tuo rekvisiitta, mutta se on kuitenkin tärkeä mielenvirittäjä :).

Tänä viikonloppuna ripustin salviat katonrajaan kuivumaan.

 

Tuntuu hyvältä asustella täällä. Toivotan kaikille upeaa alkavaa viikkoa!


torstai 21. elokuuta 2014

Aloitteleva lampuri pohtii


Kuukauden takaisen lääkintäoperaation ja edellisviikolla kuolleena löytyneen karitsan myötä heräsimme siihen, että perushyvät olosuhteet eivät välttämättä riitä ylläpitämään elämää, jos matkassa on myös huonoa tuuria. Mikä onni, että viime vuonna, ensimmäisenä lammaskesänämme, ei tullut tällaisia takaiskuja! Kuka tietää, vaikka olisimme pelästyneet enemmänkin ja harkinneet luovuttamista. Ensimmäiselle kesälle oli kuulkaa ihan tarpeeksi opetella perushoitoa, teurastusta ja tunteiden käsittelyä. Tällaisia me kaupungissa pyörähtämässä käyneet, uudestaan "maalaisuutta" opettelevat sukupolvet olemme: jotain näin luonnollista ja ennen itsestään selvää pitää nyt varta vasten työstää. Tekoineen ja tunteineen koko lammasjuttu on hyvä haaste minulle - Mikolla näyttää pötpöttävän ihan luonnostaan jokin ikiaikainen geeni :) ...

Emme syytä itseämme karitsan kuolemasta, mutta jäimme tapahtuman seurauksena pohtimaan, onko jotain, millä voisimme yrittää ehkäistä yksittäisen pienen karitsan jäämisen pieneksi ja heikoksi, jolloin eläin ei olisi ehkä niin suuressa riskiryhmässä saada erilaisia virustauteja tai vaikkapa loisia. Lampaiden pidosta on myös toivottu juttua, joten ajattelin kirjata pohdintoja tänne. Täytyy kuitenkin muistuttaa, että niin tässäkin touhussa kuin muissakin on paljon koulukuntaeroja. Asiat, jotka me haluamme tehdä juuri tällä tavalla, eivät ole välttämättä toisin tehtynä väärin! Valinnoissamme kyse on paljolti myös niistä olosuhteista, joissa lampaita pidämme.


Laitumen laatu on maalaisjärjellä ajateltuna ja lukemanikin perusteella kaiken a ja o. Koska meillä se on suht suuri tälle karitsamäärälle, se ehtii myös hyvin toipua loppusyksyllä ja alkukeväällä. Olemme isuttaneet niitylle valkoapilaa, mutta istutuksia olisi hyvä edelleen jatkaa. Apila on valkuaisainepitoinen, laadukas luomurehu. Syksyllä, kun kasvillisuuden kasvukausi hidastuu, kaadamme puita (koska tarve karsintaan on suuri) yksi kerrallaan siten, että lampaat saavat kaatopuiden lehdistä tasaisesti syksyn mittaan lisäravintoa. 

Lampaat ovat kestäviä otuksia, kunhan saavat kasvunsa käyntiin. Kesäaikana ne eivät tarvitse lisäravintoa, jos laidun riittää. Laitumen lisäksi pitää olla vettä ja mineraalikivi. Lampaat juovat myös merivettä. Koiranomistajan näkökulmasta kuusi lammasta yhteensä juo älyttömän vähän verrattuna yhteen koiraan :).

Koirasta puheenollen, tässä hän vahtii laumaa elementissään


Ensi vuonna aiomme ihan pikkuisen buustata karitsojemme kasvua juuri alkuvaiheessa, jotta ne saavat nopeammin elämänlankansa vahvistumaan. Haasteena on, että tuolloin ne eivät ole vielä kesyjä eivätkä taatusti syö tuputtamaamme ruokaa varauksetta. Siitä huolimatta aion nähdä vaivaa kasvun käynnistymiseen ja vaikka uhrata useampia päiviä kontaktin saamiseen ja luonnonmukaisen lisäruokinnan järjestämiseen (lampaille tarkoitettua valkuaisainerehua, jossa on mineraaleja ja vitamiineja). Kun pässimme miehistyisivät vähän nopeammin, ne tulisivat myös vastustuskykyisemmiksi.

Erilaisia yllättäviä nuutumistilanteita varten tulen kokoamaan ns. ensiapupaketin, joka koostuu eri aineksista, kuten hiivasta, pellavarouheesta yms. Myös kuivarehu kuuluu tähän hätävara-osastoon. Näistä olen lukenut lampola-palstoilta käytettäneen vaikkapa tilanteissa, jossa lammas ei märehdi. Eli tällaisiakin ongelmia varten on varauduttava samoin kuin ripulia varten. Siihen lääkkeeksi sopivat samat menetelmät kuin ihmislapsen hoidossa - poislukien jaffa ;) - kuten suolan saanti tai vaikkapa kauravelli. Reagointi poikkeustapauksiin tulee tulevina vuosina olemaan aivan taatusti tarkkanäköisempää.

Lampaiden pito kaukana saaressa (mielestäni) edellyttää eläimen lopetusvalmiutta. Kun jouduimme taannoin lääkitsemään yhtä karitsoista, mietin kovin, missä kulkee raja, jossa eläimen sairastelu muuttuu kitumiseksi. Huolestumistani lievittää tieto, että jos ei penisilliini auta, tai eläin kohtaa vaikkapa dramaattisen loukkaantumisen, auttaa ase. Onneksi omistan miehen, joka tällaisessa tilanteessa ajattelisi, että miehen on tehtävä, mitä miehen on tehtävä, jottei eläin joudu kärsimään.

No, takaisin kevyempään aiheeseen, ruokintaan. Lampaille voi heittää ruuaksi melkein mitä tahansa ravintorikasta kasvijätettä, joka jää ihmiseltä hyödyntämättä: nahistuneet kaalinlehdet, porkkanankuoret, herneenpalkojen kuoret jne. Näitä heitimme tyhmyyksissämme ensimmäisenä kesänä kompostiin, kun tänä kesänä olemme vähän valistuneempina ymmärtäneet, että nehän ovat lampaiden herkkua! Leivänkannikat silloin tällöin annettuna ovat joka pässipojan juhla-ateria. Tänä vuonna kuivasimmekin itseltämme vanhaksi jääneitä leipiä talvesta asti säästöön. Ja arvatkaapa mikä on lampaiden herkkujuomaa? Jos edellisenä iltana on sattunut saunalle jäämään puolikas väljähtynyt oluttölkki, niin siitä tulee pässien keskuudessa kova taisto, että kuka sen saa lipittää :). 

Meillä on onneksi lähellä ystävät, jotka mielellään käyvät katsastamassa, että kaikki on ok, jos itse olemme pidempään poissa. Liiketunnistimella toimiva riistakamera korvaa saman asian ja on hyvä apuväline meille. Päivittäistä huolenpitoa eivät normaalit, terveet lampaat tarvitse, mutta omakin mieli pysyy rauhallisempana, jos pystyy tarkistamaan pääluvun kamerasta.

Huomenna pääsemme taas itse laskemaan lampaamme ja kaikki ovat varmasti onnellisesti tallessa. Neljä niistä on muuten jo melko isoja! Lääkitty pienikin pomppii nykyisin niin terhakkaasti vastaan hakemaan rapsutuksia. Niistä on tullut myös kovin äänekkäitä - asiaa riittää :).


Ei syytä huoleen. Nyt pitää taas laskea huolestumiskierroksia alaspäin ja luottaa siihen, että takaiskut ovat tämän kesän katraan kohdalta ohi. 

Torstaiterveisin kohti viikonloppua,


sunnuntai 17. elokuuta 2014

Pieniä asioita

Minua on vaivannut pienenpieni alakulo. Yhtä syytä ei ole, vaan monta pientä, kuten karitsan menettäminen, ajatusten kääntyminen kesästä syksyyn, työmaan pienoinen junnaaminen paikallaan ja niin edelleen ja niin edelleen. Venevajan kunnostuksessa vallitsee pikemminkin organisointi- kuin tekemisvaihe, mikä ei ole kaikkein mielekkäintä. Tuntuu, että päivätöissä saan organisoida ihan riittävästi, joten muuna aikana tekisin mieluummin jotain muuta.

Mutta. Tällaisten ajatusten vallatessa mielialaani yritän kääntää katseen pieniin asioihin, jotka tuottavat iloa. Moni pienistä kivoista jutuista ansaitsee tulla huomioiduksi. Villa Idurin taival kun ei ole isojen asioiden ilotulitusta, vaan pieniä askelia, ulkopuolelta tullut pieni apu, jokin hetkellinen tunnelma tai isossa kuvassa pikkuinenkin eteneminen.

Kuten vaikkapa Mikon äidin tuoma uusi kuparipannu,


Mikon isän rikkoutuneen tilalle tekemä uusi kaivokauha,


Siisti halkopino,


Kahden vuoden aikana rakentunut kesäkeittiön porraskivetys


Maalatut ikkunanpokat paahteisella etelärinteellä,


Poisheittämiseltä säästynyt, kitsinen metsotarjotin kuistilla,


Ruuanlaitto ystävien kanssa ja mojitot omista mintuista,


Aamiainen vadelmilla,


Katse merelle,


Pienikin sato,


"Uusi" säilytyshäkkyrä emalikupeille,


Tikanheitto vailla paineita :)


Pienistä puroista sitä syntyy vaikka mitä…

Iloa sunnuntaihin,



Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...