sunnuntai 15. lokakuuta 2017

Salamannopeat sukat



Ihastelin taitavan kutojan, Pepin, aikaansaannoksia hänen instagram-postauksissaan. Koska olen toivonut itselleni pitkävartisia villasukkia, lähetin tiedustelun, saako häneltä ostaa mittatilaussukat. Salamannopeasti sain vastauksen, että senkun kerrot jalan koon, niin eiköhän yksi sukkapari pian synny. Jippii. Esitin toiveen, että jos suinkin mahdollista, sukissa saisi olla pinkkiä ja perusväri voisi olla harmaa. Niin ja, ei sitten mitään kiirettä, Pepi, täydensin.

Taisi kuitenkin olla heti seuraavana päivänä, kun hän lähetti kuvan aloitetusta kuviosukasta ja kysyi, näyttääkö yhtään omalta. Näyttihän se! En ymmärrä, miten joku voi olla niin salamannopea neuloja, sillä taas jo seuraavana päivänä Pepi kyselikin osoitteen perään, kun sukat olivat tulleet valmiiksi. Parin päivän päästä ne kolahtivat postiluukusta.

Tässä sitä lekotellaan uudet sukat jalassa. 






Näin kätevää keinoa hankkia itselleni täydelliset toivesukat en olisi osannut odottaa!

Lämpöä syksyyn, 



maanantai 9. lokakuuta 2017

Vanha astiakaappi

Lupasin viimeksi kertoa meitä kohdanneesta yllätyksestä, joka onkin melkoinen ilouutinen. Saimme kutsun pistäytyä naapurissa ja katsoa samalla, kiinnostaisiko meitä heidän vanha astiakaappinsa, josta he olivat päättäneet luopua. Paitsi että oli kiva saada kahvittelukutsu ja pitkästä aikaa rupatella naapureiden kanssa, ajatus kaapista kutkutti kovasti. Päätalon tulevan tuvan sisustus on suunniteltu jo lukemattomissa päiväunissa ja yksi on varmaa: sinne tulee vanha astiakaappi. Olisiko se tämä?


Kaapin nähtyäni ei ollut kahta kysymystäkään, ettemmekö lähtisi seuraavana päivänä noutamaan sitä meille. Koska Mauro oli tiedustelukerralla joutunut jäämään yksin kotiin odottamaan, hyppäsi se nyt varmuuden vuoksi heti kuljetuspaattiin. 

- Joko mennään?



Massiivipuinen kaappi saatiin neljän hengen voimin nostettua veneeseen ja eikun kotimatkalle.



Olin raivannut kaappia varten tilaa keittiövajasta, sillä päätaloon ei enää tällä hetkellä sovi säilöä mitään vaan päinvastoin se pitää tyhjentää kaikesta. Kaappi on itse asiassa vanhan antiikkikaapin yläosa, joten siihen voisi hyvinkin rakentaa alaosan hyllyineen. Sain naapurilta myös luvan  myöhemmän maalikerroksen poistamiseen. Tummassa vajassa kaappi toimii nyt hyvin vaaleanakin, mutta luulen, että poistan vaalean maalin myöhemmin ja katson, mitä alta tulee vastaan.


Vaikken ollut missään vaiheessa ajatellut hankkia tänne keittiövajaan astiakaappia, huomasin yhtäkkiä, että sellaista tarvittiinkin kipeästi: hyllyt täyttyivät olemassa olevista astioista, joita olen säilönyt avohyllyillä. Vajaan tulee kuitenkin paljon seinälautojen raoista luonnonpölyä, joten tuntui kivalta saada lasit ja posliinit kaappiin. 



En ainakaan muista, että olisin nähnyt tällaista hyllyn reunaan koverrettua lusikkatelinettä aiemmin. Hieno.




Upea kaappi kyllä tämä. Vaikka minulle sanottiinkin, että minkäänlaista kiitollisuudenvelkaa ei tarvitse tuntea, niin ainakin tunnen kiitollisuutta. Toivottavasti meille joskus tulee tilaisuus tehdä naapureille vastapalvelus tai jotain! Kaapin tulo sai myös itseni tekemään päätalossa lojuvan senkin osalta päätöksen: se saisi lähteä. Jos tavaralle ei löydy käyttöä tai paikkaa, sen tulevaisuus on jossain muualla.




Kiitollisena,




sunnuntai 1. lokakuuta 2017

Portaat vintille ja yllättävä kohtaaminen


Venevajan vintille on kaksi vuotta kiivetty metallitikkaiden kanssa - ei hyvä pitkäaikaisratkaisu! Kesällä, kun rakentelin pieniä portaita uimalaituriin ja työkaluvajaan, etsiskelin samassa järeimmistä parrupinoistamme sopivat materiaalit tähän kaikkein työläimpään porrasprojektiin. Mikon kanssa mitattiin ja sahattiin pystypuille oikeat kallistukset ja sahasin 9 porrasaskelmaa paksusta lankusta valmiiksi. 


Kuluneena viikonloppuna jatkoimme hommaa pystypalkkien loveamisella ja askelmien sovittelulla.  





Vanhoista vääntyneistä lankuista portaiden kasaaminen ei kirjaimellisesti sanottuna ole ihan suoraviivaista. Lisähaasteen hommaan toi portaiden kokonaispaino, jota ei enää yksi mies pystynyt nostamaan. Saimme ne yhteisvoimin kuitenkin pystyyn...


...vaan kuinkas kävi? Portaat olivat ehkä 0,5 cm liian leveät ja jäivät jumiin suoraan pystyasentoon.


Ei muuta kuin höyläämään aukkoa leveämmäksi molemmilta puolilta. Minä väitän kyllä sahanneeni askelmat oikeaan leveyteen, eli todennäköisesti lovet eivät olleet tarpeeksi syvät. No, menihän sovittelu näinkin ja portaat saatiin moukaroitua lopulta paikoilleen.


Tadaa!


Nyt pääsee vintille tukevampia portaita pitkin ja sopivathan ne myös tunnelmaan työtikkaita paremmin.


Vintillä majailee nykyisin uusi julkkis. Nimittäin keväällä verhoilemani tuoli. Opiskeluajoilta tuttu toimittaja, tapakulttuuritutkija Mirva Saukkola, pyysi minua mukaan juttusarjaan, jota hän kirjoittaa Antiikki&Design -lehteen. Sarjassa taidealan ammattilaiset kertovat rakkaista antiikki- tai designesineistään.


Lupauduin juttuun, mutta esineen valinta oli vaikeaa. Lopulta päätin valita uusimman vanhan esineeni, joten näin päädyin kertomaan jugend-tuolistani, sen verhoilusta ja saaritilastamme. Erittäin hauska yksityiskohta jutun tekohetkellä - työpaikallani - oli muuten se, että kuvaaja, joka otti kuvia sekä tuolista että minusta ja kuunteli taustalta minun ja Mirvan höpötyksiä, yhtäkkiä kiljahti: "mitä, oletko sinä Villa Idurin Pilvi!?". Hehee, hän oli aivan häkeltynyt, kun yhdisti puheeni blogista lukemaansa ja näin sattumalta oli törmännyt tuohon kaukaiseen saaristolais-Pilviin. Toivottelin hänet jatkossakin tervetulleeksi blogin pariin, jos taika ei rauennut minun näkemisestäni ;).

Juttu on luettavana pari viikkoa sitten ilmestynessä syyskuun numerossa. Ja jos postaus tuolin verhoilusta kiinnostaa, se löytyy täältä.



Viikonloppuna tapahtui myös uusi yllätys, mutta siitä kerron myöhemmin. Nyt oli pakottava tarve päästä vain kertomaan noista portaista!

Iloista viikkoa!


tiistai 26. syyskuuta 2017

Tyrnit

Joskus syystä tai toisesta jokin asia jää uskomattoman pitkäksi aikaa suunnittelun asteelle. Yksi tällainen lähestulkoon jo hautautunut suunnitelma eteni yllättäen, kun Mikon vanhemmat ilmestyivät viikonloppuna kylään mukanaan kolme pientä tyrnipensasta. Jossain välissä minun haahuillessa metsässä Mauron kanssa ne olivat vieläpä itsestään kaivautuneet maahankin! :)



Nooh, oli minullakin osuuteni siinä, että ne pääsivät kätevästi maahan, sillä olin jo aikaa sitten kaivauttanut Maurolla kolme kuoppaa, täyttänyt kuopat mullalla ja reunustanut kivillä. Paikat valitsin ylhäältä rinteestä mahdollisimman tuulisesta paikasta.


Olin itse viikonloppuna tosi väsynyt yliraskaan työviikon jäljiltä enkä oikein seurannut, mitä kaikkea muut oikein pihahommissa tekivät. Yritin ladata akkujani ja siinä mielessä olikin loistotuuri, että kesän parhaat helteet (ainakin meidän suojaisassa pihapiirissä) osuivat näihin päiviin.

Akkujen latailu onnistuu ihan parhaiten metsässä. Keräsin ilman suurempaa tavoitetta kipon puolukoita ja toisen mustikoita.


Vilautan tässä vielä uutta hankintaani, jättipannua. Löysin sen kirpparilta 5 €:lla ja se osoittautui täysin toimivaksi.



Varsinkin kun on vieraita, pääsee nyt vähemmällä keittelyllä, mutta aikamoisia aamukahvisieppoja olemme itsekin - ainakin, jos sää suorastaan velvoittaa viivyttelemään aamukahvituokiossa.






Nyt on taas leppoistuttu riittävästi. Pirteää viikkoa kaikille!







maanantai 11. syyskuuta 2017

Kanervankukkatee ja muita kokeiluja


Kuivuri hyrrää täysinäisenä nyt yötä päivää. Viikonlopun tattisaalis oli uskomaton! Meillä kasvaa herkullista jyvästattia, jonka kausi on kovin lyhyt. Nyt oli siis taottava, mutta jätetään kuitenkin sienet hetkeksi ja siirrytään villikasveihin.



Villibuumi on ollut vallalla jo vuosia, mutta nokkosta, voikukanlehtiä ja vuohenputkea lukuunottamatta ei ole tullut hypähdettyä täysillä mukaan trendiin. Teetä olen haudutellut yrteistä paljonkin - mikään ei ole ihanampaa kuin minttutee maaliskuun pakkasissa.


Perjantaina luin Stellan kolmas luonto -blogista kanervateestä. Kiinnostukseni nousi, kun kuulin kanervateen rauhoittavasta vaikutuksesta ja suosituksesta nauttia sitä iltasella ennen nukkumaanmenoa. Olen nukkunut yhä paremmin viime vuosina, mutta periaatteessa olen aina ollut huono nukkuja, joten teen nykyjään kaikkeni, että saan yöuneni rauhoitettua. Miksei siis kokeilla kanervaakin?



Stellan blogissa kommentoitiin myös sitä, että kanervanomistajan maita pitää kunnioittaa, eli sen kerääminen ei kuulu jokamiehenoikeuksiin. Meillä sitä piisaa omasta takaa, joten sen puolesta ei ole ongelmaa. Keruuaika on juuri nyt: loppukesästä ja syksyllä. Pieni nippu kanervankukkia ja versolatvoja päätyi nyt ensi kertaa kuivuriin muiden yrttien kaveriksi.



Kaivoin kirjahyllystä ne pari luonnonkasvi- ja rohtokirjaa, jotka omistan. Kanerva, calluna vulgaris, kasvaa parhaiten merellisessä ilmastossa, eli ilmankosteuden pitää olla korkea. Ja mitä karumpaa maa-aines on, sen paremmin kanerva kuulemma viihtyy. Ei siis ihme, että saaristo on sitä täynnä.



Teehauteen ohjeet olen napannut minttuteen tekoa varten jo aiemmin Lääkekasvit-kirjasta: Kuivattu kanerva kostutetaan ensin kylmällä vedellä ja sen päälle kaadetaan kiehunutta vettä. Tee saa hautua  15 minuuttia ja juodaan lämpimänä. Useimpien villikasvien annostussuositus on 1 tl kuivattua yrttiä/kasvia per kuppi. Tällä ohjeella hauduttelin myös kanervankukkateeni. Alla olevassa kuvassa on tulossa kanerva-yrttisekoitusta. 



Luonnonantimia löytyy nyt joka lähtöön. Kanervasta innostuneena katselin ympärilleni ja iskin silmäni katajan ja pihlajan marjoihin. Niitäkään ei tarvitsisi kerätä talteen kuin ihan vähäsen.


Olen joskus ostanut mausteena katajanmarjaa ja muistaakseni sen kilohinta oli monta sataa euroa! Enemmänkin olisi ollut poimittavissa, mutta ajattelin, että desi katajanmarjoja - maustepurkillinen -  riittää ensi hätään meille. Katajanmarjat pakastin.


Pihlajanmarjahilloa tai -hyytelöäkään en ole koskaan tehnyt, mutta nyt keräsin n. litran marjoja ja keittelin niistä kolme pientä purkillista hilloa. Lisäsin sekaan siirappia ja varovaisen lorauksen brandyä. Tuli yllättävän hyvää, ihan hilloksi kelpaavaa, eli kyllä tätäkin pieni annos kannattaa tehdä! Riistalihan tai juustojen kanssa maistuu varmasti vielä paremmalta, mutta tänä aamuna se jopa toi aamupuuroon kivaa vaihtelua.




Mikko pysyi perinteisissä, eli keräsi ison satsin nokkosta talteen. Muistutan ties kuinka monennen kerran, että nokkosta kuuluu kerätä keväällä ja syksyllä (ei keskikesällä), eli nyt! Surkuttelen, kun tämä ravintopommi jää maassamme maastoon hyödyntämättä.


Luonnonsadosta intoutuneena muistin perunaistutukseni. Annabella-rivi tuotti pari litraa perunaa. Pliis, älkää naurako, nämä olivat tänään hauen kaverina parempia kuin mistään kaupasta saa, vaikka riittoisuus onkin vain kaksi päivällistä :). Annabella on siiklin kaltainen maukas ja kiinteä peruna. Kokeilun myötä taidan jatkaa annabellalla ensi vuonnakin. 


Olipa palkitsevaa sadonkorjuuta. Kukas mummo siinä kypsyttelee sienipaistosta?

Villiä viikkoa!


Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...