lauantai 25. maaliskuuta 2017

Jugend-tuolin verhoilu

Löysin vanhan tavaran liikkeestä ihastuttavan verhoilua odottavan jugend-tuolin vain 32 €:lla. Päätaloon haluan komeita, kestäviä puukalusteita, joiden ilmettä voi keventää kivoilla kankailla. Tyylit saavat talon tyyliin vaihdella :) Tästä se lähtee!



Kaupan päällisiksi kävin kiinnostavan keskustelun myyjän kanssa, joka paitsi kehui uutta tuoliani, oli utelias tietämään verhoilisinko sen itse. Ja kun kerroin, että tämä oli suunnitelmani, sain kuulla hänen olevan ammatiltaan verhoilija. Nöyränä kerroin, että minulla kyse on uudesta harrastuksesta, mutta sain hyväksyviä nyökytyksiä, kun kysyttäessä kerroin käyttämistäni materiaaleista, juutista, hampusta, puuvillavanusta ja niin edelleen :). Lähdin tuolini kanssa liikkeestä täynnä intoa ja itseluottamusta.


Olen keräillyt matkan varrella pieniä eriä kauniina pitämiäni kankaita, joten kankaan valinta tapahtui omista varastoista. Kerron tuonnempana valintaperusteistani. Kangaspäätöksen tehtyäni ryhdyin pohjatöihin. Nyt seuraa aikamoinen kuvapläjäys työvaiheista:

Ensin irto-osan pohjaksi juuttia


Sitten merkkasin solmukohdat ja ompelin täytelankalenkit

Jugend-tyylissä suosittiin matalia täytteitä, joten lenkit ovat siksi matalat. Luulin tätä vaihetta vaikeaksi, mutta käyräneulalla se sujui. Innostavaa, kun työ eteni niin sutjakkaasti!


Nooh, joku vieressä väsähti kannustamiseen, vaikka tietämystä ja taitojani alleviivatakseni selostinkin vaiheita koko ajan kovaan ääneen muulle perheelle. 


Hampputäytteet lenkkien alle


Seuraavaksi laitoin vanukerroksen, jonka alle tupottelin yhdeltä sivulta vielä lisää hamppua, koska sileän muodon saaminen oli haasteellista.


Sitten kiristin lakanakankankaan levyn yli. Kuten kirjoissa lukee, lakanakankaan pitää olla valkaisematonta, ettei se ei repeydy. Kunnon kiristys onnistui hyvin.


Vihdoin päällyskankaaseen. Kiinnitin sen ensin vain yhdeltä reunalta levyn alapuolelle tarkistaakseni, että kuviot kulkevat suoraan.

Päädyin tähän raikkaaseen mustikan ja luonnonvalkoisen sävyiseen kankaaseen, koska kuviointi on sattumalta kuin talonpoikaisjugendia. Kangas sopii minusta mainiosti tuoliin - olematta vanhahtavaa, raskasta jugendia - joten olen innoissani, että sitä tuli joskus hankittua. 

Kaikkein vaikein kohta oli saada kulmat tehtyä niin, ettei päälipuolelle jää yhtään ryppyä näkyviin.



Jonkun kulman jouduin ryppyjen takia irrottamaan ja tekemään kahteen kertaan, mutta lopulta onnistui

Vielä vaikeammat olivat istuinosan takareunan lovet, mutta kärsivällisesti mallailemalla nekin menivät siististi.

Kankaan kunnollinen kiristys joka reunalta viimeistelee jäljen.



Tässäpä se, aikaa kului n. 2,5 tuntia

Nyt vain istumaan. Ei vaiskaan! Olen vahtinut, ettei kukaan istu siihen, hehee, ilman suojamuovia. Pyhävaatteissa siinä saa sitten joskus istua päätalon kirjastohuoneessa ;).

No, pilailin vain, kyllähän tämä käyttöön otetaan ennen sen pääsyä päätaloon. Vaalea kangas on tietysti aina hieman arka, mutta käyttöä varten tuolin tein, en pelkäksi koristeeksi. Kankaan voi aina pestä tai jopa vaihtaa. 

Hyvällä tuurilla viikon päästä pääsisi kulkemaan saareen. Tämän viikonlopun ohjelmassa onkin veneen keväthuolto! 


PS. Luetko blogiani mobiililla? Ovatko kuvat ihan eri marginaaleissa? En ymmärrä, miksi kuvat hyppivät omassa mobiilinäkymässani ihan oudosti, vaikka teen postauksen koneella ja siinä ne näyttävät jotenkuten pysyvän samassa rivissä. Tylsää - pahoittelut mobiililukijoille :(.


lauantai 11. maaliskuuta 2017

Tavarafilosofiaa

Hyvinvointiin liittyvä pohdintasarjani jatkuu kolmanteen ja toistaiseksi viimeiseen osaan. Kuluttaminen ja säilöminen ovat äärimmäisen kiinnostava aihe, johon arjessaan kukin törmää koko ajan. Minulle aihe linkittyy myös siihen, onko oma ympäristöni viihtyisä ja energisoiva hyvän olon paikka. Painin omien ristiriitaisten ajatusteni kanssa, kun yhtäältä tykkäisin, että kaikki paikat olisivat aina ihan järjestyksessä, tavaroita olisi tosi vähän ja vain käytön kannalta tarpeellisia. Toisaalta välillä olisi niin kiva hankkia jotain uuttakin pieneksi mielen piristykseksi, vaikkei sitä elämänpitimikseen tarvitsisikaan.

Olen vähentänyt taloutemme (koti+saaritila) tavaroita sekä hankintoja systemaattisesti. Tavaravyöry, mikä meitä saaressa viisi vuotta sitten kohtasi, sai kertaheitolla uppoutumaan aiheeseen. Konmari-metodiakin olen käyttänyt apuna, koska välillä valinnan vaikeus - säilyttääkö vaiko poistattaa - on käsinkosketeltavaa.

Paljon tulee säilöttyä velvollisuudesta sellaista, mistä saa jopa huonot fiilikset. Tästä pitäisi päästä eroon. Osa kirjoista, astioista, liinavaatteista ja varastojen perälle päätyneistä vanhoista muistoesineistä on saanut lähteä. Karsiminen on kuitenkin ollut toistaiseksi maltillista, eli sitä pitää jatkaa. Uutta on hankittu sen mukaan, mitä on tarvittu. Uudet hankinnat ovat olleet melko onnistuneita. Sanon "melko", sillä hutejakin on tullut. Hankin mm. vanhan talonpoikaissängyn ilman muun perheen tukea ja hudiksihan se sittemmin osoittautui. Perhe vitsailee, että koskas sen saa laittaa juhannuskokkoon. Eli: haluaisiko joku pelastaa kotiinsa vanhan talonpoikaissängyn?

Valkoinen sänky on tilalta ja se - kai - pidetään, mutta maalaamattomasta pitäisi - kai - turhana päästä eroon, vaikka siitä pidän jopa enemmän kuin valkoisesta...

Tavaran vähyyden nimiin liputtamisesta huolimatta tykkään tehdä löytöjä antiikkikaupoista ja kirppareilta. Koska karsimisessa on kuitenkin ollut aika iso työ, useimmiten nihilistisesti kävelen pois kaupasta tuntien mielihyvää siitä, ettei mikään ollut riittävän erityistä juuri minulle. Olen tullut valikoivaksi, mutta välillä oma tiukkapipoisuuteni myös ärsyttää. Onko aina pakko olla järkevä?

Tästä pääsenkin tavarafilosofiaani: minusta on hienoa, jos tavaralla on jokin tarina ja se on täysin ainutlaatuinen. Ehkä siksikin vanhat esineet kiehtovat. Viimeksi löysin tosi edullisesti upean tuolin, jonka esittelen jossain tulevassa postauksessa. Kaikki sellainen, mitä näkee tusinana kaupoissa tai lehdissä, ei oikein enää sytytä. Plussaa tulee siitä, jos tavara päätyy ahkeraan käyttöön. Vielä hienommalta tuntuu, jos osaan itse tuunata jonkun esineen käyttökelpoiseksi. Siinä tärkein syy ompelu- ja verhoilumotivaatiooni.

Alla oleva divaani-laveri oli ensimmäisiä pelastuksiani tilan esineistä. Se sai uudet fyllingit ja päälikankaan. Nyt katsottuna alareunan niittiriviin voisi lisätä koristenauhan, mutta kyllä tuo käyttöön kelpaa. Vai mitä Mauro?


Virkattu peite on tilalta ja kovassa käytössä. Vasemmalla näkyy ompelemani tyynynpäällinen. 

Olen kranttuilusta loppupeleissä aika tyytyväinen, koska kranttuilu johtaa viihtyisään ympäristöön. Kirpparilla pohdin kiinnostavan tavaran edessä, onko se todella erityinen, mihin sen laitan ja mihin sitä käyttäisin. En ole enää pitkään aikaan antanut itselleni lupaa hankkia mitään sellaista, millä olisi vain koriste-esineen arvo. Tylsää, mutta toimivaa.

Tällainen komean kokoinen (40 cm) kalavati löytyi talvella Kierrätyskeskuksesta. Kesäisiin kala-aterioihin on kaivattu kannellista astiaa. 


Mietin tavarafilosofiaani pitkälti sen vuoksi, että kotona tulevat neliöt vastaan ja saaressa joudumme vielä karsimaan paljon. Tekee pahaa poistattaa jotain sellaista, mikä on sieltä löytynyt. Pitäisi pystyä kunkin esineen kohdalla arvioimaan a) tavaran ainutlaatuisuus ja b) käyttötarve sekä ajatella, etteivät ne mitään pyhiä ole. No, ensi kädessä täytyy järjestää ylijäämätavaroiden säilytys paremmin, jotta luopuminen tapahtuu harkinta-ajalla. Olen tietysti arka laittamaan tavaroita juuri nyt kiertoon, koska enhän vielä tiedä, millaiseksi päätalon sisustus muodostuu...

Alla oleva kitsinen metsotaulu oli aluksi poistettavien listalla. Miten ihmeessä olen nyt kiintynyt siihen, kun se on muutaman vuoden ollut kuistin ikkunalla?? Ja vieläpä kyse on pelkästä koriste-esineestä, joten se siitä tarkoituksenmukaisuuden filosofiasta! Ääh, ei tästä tule mitään.


Kevät on koittamassa, joten meillä alkaakin pian saaressa navettarakennuksen siivous. Sinne ryhdymme sullomaan sitten päätalosta tavaraa, remontin alta pois. Sullominen on vain väliaikaisratkaisu, mutta vaikuttaa tällä hetkellä ainoalta oikealta metodilta. Luvassa on varsinainen järjestelykevät! Voisikohan inventaarion yhteydessä kehittää vaikka jonkinlaisen pisteytysjärjestelmän päätalon tavaroille…?

Missä ihmeessä kulkee tavaroista mielihyvän saamisen ja vääränlaisen hamstraamisen välinen raja?

Kaikki keinot käytössä ja välillä periaatteet hukassa,


lauantai 4. maaliskuuta 2017

Työ Neiti Ajan aikaan ja nyt

Kiitos ihanista ja moninaisista kommenteistanne edelliseen postaukseen, joka olikin varsin vuolas :). Olisin voinut kirjoittaa vieläkin pidemmin ja mieli tekisi jatkaa keskustelua kiinnostavista ruokavalioasioista kanssanne! Nyt siirryn kuitenkin seuraavaan aiheeseen, ajanhallintaan.

Selailin vanhoja valokuvia tilallamme tehdystä työstä. Olenkin monet kerrat pohtinut, millaistakohan mahtoi kalastajatilallisen työ olla. Varmasti kovaa selviytymistä päivästä, viikosta ja vuodesta toiseen. Miksi sitten nykyisin puhutaan työelämässä hidastamisesta ja downshiftaamisesta. Ovatko nämä käsitteet pullamössösukupolven keksintöjä vai onko työ oikeasti nykyisin vieläkin kovempaa?



Yhdeltä kantilta kai on. Nykyisin työ rassaa enemmän hermojamme emmekä konttoreissa pääse koskaan tekemään työtä tuntien kevättuulen virettä kasvoillamme tai saa itse työstä minkäänlaista fyysistä vastinetta henkisille paineille. Rakastan työtäni, joten en ole missään vaiheessa miettinyt, että haluaisin downshiftata pois työelämästä. Mutta hankkeemme, joka on täydellinen vastapaino työlleni, on saanut pohtimaan, miten voisin hallita omaa aikaani paremmin työpaikalla; että minä ohjaisin työtä, eikä niin, että monotoninen toimistorytmi hukuttaisi minut.

On rutiineita, on kivoja hommia. Mutta yhdessä asiassa on tullut mitta täyteen: stop jatkuvalle kiireelle. En enää jaksa jatkaa niin, että suoritan asioita pää kolmantena jalkana. Olen kyllä osannut erottaa työn ja vapaa-ajan, kiitos siitä mm. ihanan, kokonaisvaltaisen pakopaikkamme, mutta työpäivät itsessään ovat venyneet pitkiksi ja olen kokenut itseni stressaantuneeksi loputtomista tekemättömistä töistä. Pysähdyin, kun huomasin kärsiväni muistin pettämisestä ja havaitsin muitakin ylikuormittumisen merkkejä.

Sain ilokseni kutsun osallistua eräälle ansiokkaalle työhyvinvointikurssille, jolloin päätin, että se tulisi olemaan käännekohta ajanhallinnassani: täytyisi muuttaa omia tapojani, koska työ ei muuksi muutu. Onko jotain, mitä voin itse tehdä? Onko minulla kenties jotain tapoja, jotka lisäävät kiireen tuntua, mutta eivät kuitenkaan tehokkuutta? Kurssin metodiikkaa en pysty tässä lyhyesti selostamaan, mutta kyse oli sen jälkeen 3 kk:n aikana opeteltavista uusista pienistä tavoista, tai oikeammin poisoppimisesta, joiden avulla saisi ajatuksilleen lisää tilaa, rauhaa, hallinnan tunnetta työhön ja siten koko elämään.


Minun(kin) ongelmani on aina ollut liika tunnollisuus ja kuvitelma, että minun pitää yksityisyrittäjämäisesti ja salamannopeasti tehdä kaikki edessä havaitsemani tehtävät, ratkoa ongelmat ja hoitaa vaikeat asiat heti alta pois. Olen Idurin suhteen oppinut kärsivälliseksi, mutta miksi työssä yhä olin kärsimätön? Päätin, että tästedes, kun kuulen tai havaitsen uuden ongelman, lasken kymmeneen, vedän henkeä, olen hiljaa. Korkeintaan esitän muille lisäkysymyksiä. MUTTEN PYRI ANTAMAAN VASTAUSTA TAI TARTU TEHTÄVÄÄN. Tämän lisäksi oli muita vastaavia maneereita, mistä piti opetella pois. On muuten yllättävän vaikea muuttaa tapojaan. Joka työpäivän aamu luin muistilistani siitä, mitä olin opettelemassa. Kuulostaa ihan pöljältä, mutta suurimpana osana aamuista en muistanut, mitä nämä yksinkertaiset, itselleni lupaamani asiat olivatkaan! Muistilapullani luki mm. ohje itselleni: "kun kuulet ongelman, pysy rauhallisena ja ole hiljaa". Tämä kuulostaa niiin koomiselta nyt… mutta minusta on tullut enemmän "zen" ja uskon näin antavani enemmän tilaa paitsi omalle harkinnalleni, myös muille ihmisille, mikä on hyväksi työyhteisölle. Ovat varmaan onnellisia, että maailmasta on kitketty yksi itseään korvaamattomana pitävä päällepäsmäri.

Aloin myös kirjata ylös "to do" -asioita kännykän muistilappusovellukselle. Tämä sovellus on pelastanut arkeni ja monet yöuneni. Ennen yritin vain muistaa asiat mielessäni tai osa tehtävistä seikkaili lukuisilla post it -lapuilla siellä täällä. Tein tehtäviä epämääräisessä järjestyksessä, miten satuin ne muistamaan. Stressihän siitä tuli, kun yhtäkkiä muistin jonkun random asian, jonka olikin unohtanut silloin, kun se olisi jo pitänyt hoitaa. Pahin oli tietysti se, että yöllä tekemättömät asiat muistuivat mieleen, eivät kiireisen työpäivän keskellä. Nyt asiat ovat puhelimellani, ja sillä sekunnin seisomalla kun lupaan jotain tai huomaan, että pitää tehdä joku juttu, otan sen minuutin aikaa siinä kohdassa ja kirjaan asian ylös sovellukseen. Muistilappu kulkee aina mukanani ja muistaa puolestani :). Tsekkaan tehtävälistani yleensä kerran päivässä, varaan kalenteristani ajan haluamani asian tekemiseen ja päivän päätteeksi ruksaan tehdyt jutut tehdyksi. Lista on siis loputtomasti päivittyvä ja moni asia tulee hoidetuksi esimerkiksi vasta viikkojenkin myötä - sitten kun sen aika on. Kyse ei ole päivälistasta. Listalla on sekä työasioita että henkilökohtaisia asioita. Mutta mikään ei enää unohdu! Aluksi listallani oli keskimäärin noin 15 tekemätöntä asiaa. Nyt listalla on ollut viikkojen ajan keskimäärin vain noin kolme asiaa. Päivän mittaan tulevien uusien asioiden hoitoon on ilmiselvästi vapautunut myös aikaa. Miten?

Listan tekemisen kanssa samaan aikaan lopetin ns. multi-taskingin. Minulla on ollut kiireessäni paha tapa aloittaa meiliä, muistaa toinen asia ja tarttuakin yhtäkkiä puhelimeen, nähdä joku tärkeä paperi työpöydälläni ja alkaakin lukea sitä ja yhtäkkiä muistaa neljäs asia ja juosta jonkun työhuoneeseen sitä selvittämään. Aivan kaamea tyyli! Olen hyvä hallitsemaan kokonaisuuksia, mutta kiire-pirulainen hukkaa fokukseni pienistä asioista. On kuitenkin aika typerää saada stressiä näistä pienistä jutuista, kun samaan aikaan isot haasteet eivät tunnu missään. Onneksi heräsin pohtimaan ristiriitaa.



Ei liene yllätys, että myös pitkä Idur-projekti on opettanut kärsivällisyyttä ja keskittymistä asioihin. Olipa kyse pienestä tai isommasta tehtävästä, on minusta tärkeintä tehdä yksi asia kerrallaan, keskittyneesti. Olen alkanut eri tavalla nauttia kaiken tekemisestä ja kun teen asiat rauhallisemmin, saan enemmän asioita päivän aikana hoidetuksi. Rutiinitkin tuntuvat hauskoilta, kun niille on varattu aikansa. Tekemättömät tehtävät jäävät odottamaan muita päiviä, eihän maailma ikinä tule valmiiksi. Mielestäni ei kannata edes haaveilla siitä, että tehtävälista olisi joskus täysin tyhjä, paitsi ehkä ennen lomaa. Tehtävien loppumattomuuden tunnustaminen vähentää huomattavasti stressiä. Se on itse asiassa erittäin iso oivallus!

Töissä olemme alkaneet poistaa erilaisia tyhjäkäyntiä tuottavia tapoja, järkeistäneet sähköpostin käyttöä ja esimerkiksi aikataulutamme osan kokouksista vaikkapa vain 15 tai 30 minuutin mittaisiksi, joten projekti on yhteinen. Kokousaikojen lyhentäminen toimii! Suurimpaan osaan asioista aikaa ei tarvita enempää. Työpäivät ovat täysiä vieläkin, mutta huomaan suuren eron: pystyn käyttämään aikaa enemmän asioiden valmistelevaan suunnitteluun ja selvittelyyn. Ja, hyvin suunniteltu on tietenkin puoliksi tehty.  Kiireen tuntua on vähemmän, kestostressiä ei enää ole. Kyllä ajoittaisen pienen stressin sietää ja toisaalta sitä jopa saa olla sopivassa määrin.



Voih, tämäkin aihe on niin moniulotteinen, että voisi kyllä jatkaa pohdintaa loputtomiin. Mutta ehkä lopetan kiireraporttini tähän ja jään innolla odottamaan kommenttejanne ja kokemuksianne asiasta. Mites siellä hallitaan aikaa?? Täällä mennään nykyisin hieman hitaammalla vaihteella, mutta tehokkaampana.

Ennen oli toisin, soiteltiin Neiti Ajalle, kun oli aikaa ja kaikki vaan kulki hitaammin :)

Sorvin ääressä,


Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...